Sukulaisten luona lomalla pistäytyessä on tullut paljon pohdittua ”sukumme tarinaa”. Tai oikeastaan sitä pimentoa, jonne kaikki on kääriytynyt. Ja tiettyjä ilmeisen perinnöllisiä erityispiirteitäni, joiden kanssa on helpompi elää kun tuntee edes hieman esi-isiensä elämää..

Kuitenkin näissä sukutila-asioissa tulee aika usein ajateltua tuota sukupolvien ketjua ja historiaa.

Mieheni äidin suvusta sentään on tehty kolmiosainen sukukronikka. Kantaisä löytyy sukunimellä Åboensis jostain Turun pappisseminaarista keskiajalta.

Omassa suvussani on keskitytty etupäässä sukuriitoihin, joissa erilaiset poliittisluontoiset veneenkäyttöerimielisyydet ja autonpesuskandaalit on kostettu vihanpidolla ja puhumattomuudella aina kolmanteen polveen. Perinteistä hämäläistä sukurakkautta siis.

En yhtään ihmettele, miksei meidän suvusta kukaan ole innostunut sukututkimuksesta. Vastaan tulisi kuitenkin jo ensimetreillä monen sortin metsähämäläistä kalastajaa, metsästäjää, torpparia ja kylähullua. Ja pikkuisen pidemmälle mentäessä kirkonkirjoista löytyisi todennäköisesti merkintöjä lähinnä rovioilla poltetuista kiukkuisista akoista tai häpeäpaalussa kirkonmäellä aikaansa viettäneistä ketkuilijoista. Muut lienevät vähin äänin veistelleet kalanpyydyksiään jossain Kutajoen metsissä.

Mutta tämä kaikki on siis vain arvailua. Meillähän ei kukaan tiedä menneistä polvista kovin paljoa. Kun yleensä on käynyt niin, että loppuelämästä ei enää olla kenenkään kanssa puheväleissä.

Sen verran isäni joskus tarinoi, että kertoi muutamasta viimeisimmästä isosta veljesriidasta. Toinen niistä liittyi sisällissodan jälkimaininkeihin ja sisälsi haulikoiden kera käydyn keskustelun siitä, saako vankileiriltä karanneita punaisia kuljettaa veljesten yhteisellä kalastusveneellä järven yli Asikkalaan. Välikohtauksen jälkeen toinen veljeksistä vaihtoi sukunimensä Rauhamäeksi, mikä kertoo sukumme kieroutuneesta huumorintajusta parhaimmillaan.

Toisen legendaarisen sukuriidan syy oli hämärän peitossa, mutta seuraus oli se, että toinen veljeksistä lähti kirkkoherraksi Pajalaan. Kyllä, juuri siihen sangen eriskummalliseen kaupunkiin Pohjois-Ruotsissa, josta Mikael Niemi kertoo Populäärimusiikkia Vittulanjängältä –kirjassaan. Kirjan fiktiivisten hahmojen esikuvina siis todennäköisesti ja valitettavasti on minun sukulaisiani. No, enempi sketsisarjaa se tämä minunkin elämäni muistuttaa kuin harlekiiniromaania, joten sukurasite kai tuokin.

Mutta sujuu se elämä näilläkin eväillä. Kalastaja Erik Ervastin aikanaan Pyhäniemen kartanolta ostamaa Rauhamäen tilaa pidetään nyt jo viidennessä sukupolvessa ja vielä ollaan puheväleissä sekä siskon että vanhempien kanssa.

Tämän kesän Farmari-maatalousnäyttelyssä MTK:n, metsänomistajaliiton ja metsänhoitoyhdistysten Metsänomistajat -osastolla puhutaan ja kannustetaan puhumaan metsästä. Samalla avataan kirjoituskilpailu, jossa kerätään tarinoita metsästä, metsän omistamisesta, metsätilojen historiasta.

Kerro sinäkin tarinasi. Lapsillesi, lastenlapsille, työkavereille, meille. Kelle vaan, joka haluaa kuunnella. Maaseudun, metsien, salojen ja piennarten tarinat ovat tärkeitä. Ne ovat osa sinua ja ammattiasi.