Tähän aikaan vuodesta, hämäränhyssyssä filtin alla, on hyvä hieman haaveilla. Ja muistella menneitä haaveitaan.

Kävimme sukuloimassa Lapissa ja aikamme kuluksi surffailimme lähistöllä myynnissä olevia metsäpalstoja. Löytyihän niitä. Ja tietenkin huomattavasti huokeampaan hehtaarihintaan kuin etelässä. Kehittelimme jo ajatusta suurmetsänomistajaksi ryhtymisestä: olisihan sitä hienoa sanoa, että omistaa yli 300 hehtaaria metsää. Jos jättäisi sanomatta että Inarista ja että siitä kolmasosa on jänkää tai kitumaata ja loputkin puut kasvavat niin hitaasti, että kummoistakaan tukkisaantoa ei ole omana elinikänä odotettavissa. Mutta silti.

Ilmastonmuutoshan kovasti kiihtyy, joten lapsenlapsenlapset voisivat olla hyvinkin tyytyväisiä moisesta kaukokatseisuudesta. Ja jos sinne jonnekin keskelle, lammenrannalle, pykäisi piilopirtin niin saisipa ainakin sydäntalvella olla aika rauhassa.

Pitäisi varmaan toimeutua. Kun aika monta kertaa on jäänyt toimeutumatta ja lyömättä rahoiksi. Tosin ehkä parempi niin, hukkaan olisivat menneet ja turhuuteen kumminkin.

Opiskeluaikana, joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen olimme opiskelijajärjestömme ekskursiolla eestinmaalla. Ajelimme bussilla Tallinnasta rannikkoa pitkin kohti Saarenmaata ja ohitimme hulppean näköisiä mutta pahasti rapistuneita kartanoita maineen. Oppaamme kertoi, että tuokin tuossa olisi myynnissä ja sen saisi omakseen muutamalla kymmenellätuhannella markalla. Peltoakin tulisi mukaan aikalailla.

Summa oli toki opiskelijalle suuri, mutta kaveriporukalla vitsailimme, että että sijoitetaanko kesätyörahat ja ostetaan kimppakämppä täältä. No olisi todellakin kannattanut, ja nostaa vaikka vähän opintolainaakin. Nykyään merenrantakartanosta voisi hyvinkin netota muutamia miljoonia euroja.

Joitain vuosia myöhemmin lueskeltiin lehdestä, kuinka jossain päin Lappia, olisiko ollut Sodankylässä, oli myynnissä tyhjilleen jääneitä, huonokuntoisia kerrostaloasuntoja muutamalla tuhannella eurolla. Taas naureskeltiin miehen kanssa, että pitäisikö ostaa saman tien koko kerrostalo ja myydä sitten myöhemmin isolla voitolla, kun ihmiset keksii jonkun syyn taas muuttaa sinne…
Niinpä. Kiva on nyt sitten lueskella, kuinka koko Keski-Lappi kukoistaa kaikenlaisten kaivoshankkeitten keskellä. JA asunnoista todellakin maksetaan moninkertaisia hintoja.

Niin että palataanpa vielä sinne inarilaiselle metsäpalstalle. Inarihan muuten on suomen runsaspuustoisin kunta. (Toki se on myös pinta-alaltaan aika monen eteläsuomalaisen kunnan kokoinen.) Olisihan se metsäpalsta oiva sijoitus tulevaan. Samaan hintaan pääsisi varmaan riitelemään niin alkuperäisväestön kuin luonnonsuojelijoidenkin kanssa erilaisista metsänhoidollisista toimenpiteistä. Toisaalta ei tarvitsisi ihan hirveästi tehdä metsätöitäkään. Taimikko ei heti seuraavana kesänä puskittuisi, tuskin kymmenenäkään.

Ehkä sitä voisi ryhtyäkin poliittiseksi metsäsijoittajaksi. Täytyykin heti katsoa, olisiko Talvivaaran lähistöllä tarjolla jotain kivaa metsäpalstaa, mieluiten vesistön varrella.

… Ja sitten mieheni tuli pudottamaan minut maanpinnalle pienellä likviditeettilaskelmalla, ikävä ihminen.