Tapasin liki parin vuosikymmenen takaista lapsuudenkaveriani. Hänen kanssaan muistelimme perheittemme yhteistä taivalta ja monta kertaa keskustelu sivusi isääni Heikkiä, joka on auttanut hänen vanhempiaan paljon kaikenlaisissa rakennushommissa ja isommissa ja pienemmissä askareissa. ”Kun nyt oli aina siinä lähellä.”

Tämä ystävyys- ja avunantosuhde Heikillä oli ja on osittain vieläkin erittäin monen lähistön kesäasukkaan kanssa. Jo silloin kun hän oli pieni poika ja kesäasukkaita huomattavasti vähemmän, kävivät kesänaapurit hakemassa tilalta tuoretta maitoa ja munia. Siitä se varmaan niin sanotusti lähti.

”Kyllä sinä nyt vaan olet perinyt tämän heikkiyden”, totesi kaverini hymyillen miehelleni. Tai ainakin koko tuota heikkiyden taakkaa yritetään kovasti ujuttaa hänen hartioilleen. Minusta se on tavallaan hupaisaa mutta myös imartelevaa. Vieraasta kaupunkilaispojasta on kasvamassa peräkylän sielu, Heikin manttelinperijä myös muiden silmissä. Mutta heikkiys on oikeastaan aika iso juttu.

Heikkiyteen kuulu olla aina kotosalla ja valmiina rientämään apuun kun viikonlopuksi mökille rientävä lähimmäinen on unohtanut avaimensa, ei saa autoaan käyntiin, on hajottanut tiskikoneensa, löytää pihaltaan kuolleen linnun, hänen kissansa on puussa tai parisuhde solmussa tai milloin mitäkin.

Heikkiyteen kuuluu huomaamattomasti mutta tehokkaasti tuoda (maalais)järjen ääntä kaupunkilaisten lomakohellukseen ja auttaa heitä löytämään uudelleen kadonnut yhteytensä luontoon. Heikkiys on oikeastaan ystävän, talonmiehen, puusepän, konsultin ja terapeutin yhdistelmä, eikä siihen tarvita mitään erityistä oppimäärää. Laadun takaa asiakkaan vankka luottamus siihen, että homma kuin homma hoituu.

Miestäni nämä odotukset ymmärrettävästi ajoittain ahdistavat. Hän kun ei ole vielä niin tottunut tähän maalaiselämään. Tai siis että sähkömiehen ja autonasentajan työt eivät tosiaan hallintotieteilijältä aina suju. Sen sijaan laiturinnostossa, pienessä pintaremontissa ja tien aurauksessa hän alkaa jo olla aika haka…

Joka tapauksessa minusta tuntuu, että jotain heikkiydestä on iäksi menetetty. Me emme ole aina kotona. Meillä on myös päivätyömme ja harrastuksemme. Ja omankin tilan ja talon kasassa pitämisessä riittää puuhaa ihan tarpeeksi. Ei ehditä eikä osata. Olemme siis omaksuneet jotain siitä kaupnkilaisesta tavasta, jolla lähimmäisen hätä vaan ollaan huomaamatta. Kun on omiakin ongelmia.

Kertooko tämä heikkiyden katoaminen jotain yhteiskuntamme tulevaisuudesta? Arvojen koventumisesta ja yhteisöllisyyden katoamisesta? Omalla tavallaan nuo eri kylien heikit ovat luoneet tiettyä perusturvallisuutta ja jatkuvuutta. Ehkä meidänkin on yritettävä enemmän. Jos vaikka yrittäisi aluksi olla vaan ihan ystävä ja tutustua kaikkiin uusiin naapureihin. Ehtii niitä kissoja hakea puista sitten myöhemminkin.

Ps. Isäni suosima menetelmä tuohon kissojen puusta noutamiseen oli kaataa se puu. Siitä ei muodostunut kovin suosittua toimenpidettä…