- Minusta tulee isona puimamies, julistaa kolmivuotias silmät hehkuen. Päiväkodissa oli piirretty jonkinlainen tulevaisuudenvisio, jossa lapsi selittää olevansa puimamies, sukeltaja ja äidin maratoonarikaveri.

Ensireaktioni on, että sääliksi käy. Yritän suositella vaikka sitten sitä sukeltajan uraa. Ainakin Norjanmerellä öljynporauslauttoja korjaavat sukeltajahitsaajat kuulemma tienaavat ihan hyvin. Mutta perustelut ovat hellyttävät: ”Niin, mä istun syksysin puimurissa ja sitten sinä ja isi tuotte mulle sinne ruokaa. Sit kun mä en istu puimurissa niin mä juoksen äitin kanssa maratooneja.” Sellaistahan se meidän maalaiselämä on…

Jotenkin silti pistää miettimään, onko lapsen tulevaisuuden kannalta paras vaihtoehto kuitenkaan kasvaa yksin metsässä. En minä muuten, mutta kun siitä on omakohtaisia kokemuksia…

Ei siitä varsinaisesti mitään traumoja jäänyt, mutta monen vuoden itsekseen mielikuvituskavereiden kanssa leikkimisestä on ehkä sorvaantunut jotenkin löyhä suhde todellisuuteen, omituinen huumorintaju ja roteva itsetunto. Sekä armoitettu kyky pitää omaa seuraansa muiden seuraa parempana.

Eihän noissa sinänsä mitään pahaa ole. Mutta jos lapseni sattuu olemaan hiukankaan sosiaalisempi luonne kuin minä niin onhan se ankeaa. Ei ole helppoa hengata kavereitten kanssa kaupungilla tai kenenkään luona kun joka paikkaan saa hiihtää vähintään 10 kilometriä kesät talvet.

No, netissähän ne nykynuoret muutenkin aikaansa viettävät ja sehän tässä vasta hirvittääkin. Että saako sitä lasta sitten enää ikinä ulos huoneestaan ilman kyynelkaasupommia, kun se perustaa oman mielikuvitusystäväimperiumin jollekin pelialustalle? Ja alkaa elää sitä samaa elämää mitä itse vietin lähinnä lähimetsän majassa puukeppejä vuoleskellen. Tai onko niissä nyt sitten sen kummemmin eroa? Vähemmän raitista ilmaa ja haavoja.

Ja mistään erilaisiin harrastusryhmiin, soitto-, baletti-, taekwondo- tai shakkitunneille kuskaamisesta kolmasti viikossa ei todellakaan edes keskustella. Kun vanhemmat saapuvat töistä pitkän ajomatkan päätteeksi iltakuudelta, ei ketään huvita lähteä ajelemaan heti kymmeniä kilometrejä yhtään minnekään. Kyllä sitä vähemmästäkin lapsi syrjäytyy, kun ainoat urheiluharrastusmahdollisuudet ovat juoksu, umpihankihiihto ja (avanto)uinti. Plussana tietysti, että näitä mahdollisuuksia löytyy sangen rajattomasti.

No, itse tietenkin kulutin noiden edellä mainittujen lisäksi aikaa myös autotalliin askarrellulla jokatytön unelmakuntosalilla: sauvankahvoilla varustetut muovilenkit seinässä, muutamia eripainoisia käsipainoja ja viritelmä, jota voisi kutsua kahvakuulan esiasteeksi (silloin moisesta ei kyllä kukaan tiennyt mitään) sekä pari vanhaa mattoa. Ja kyllä lihaskunto nousi. Samaa tahtia kuin v-käyrä, kun kuvitteli, mitä kaikkea kivaa samanikäiset kaupunkilaisserkut parhaillaan harrastivat.

Ja kävinhän minäkin teinivuosina iltaisin kaupungilla hengailemassa kavereiden kanssa. Julkisen liikenteen puuttuessa oli isi turvallisesti aina autolla hakemassa puoliltaöin. Juuri kun meno oli vasta pääsemässä vauhtiin. Tai olihan siinä se toinenkin vaihtoehto. Mutta kun oli kerran kävellyt aamuyöstä 25 kilometriä discosta kotiin, kelpasi seuraavalla kerralla autokyyti oikein mainiosti.

Niin. Jotenkin tuppaa aina ajoittain katkeruus nousemaan pintaan. Ja todellakin toivoisi, että omalla lapsella olisi jotenkin paremmin. Mutta toisaalta. Eipä ole pakokaasuja, melua, narkkareita nurkissa, tarvitse pelätä jäävänsä auton alle pihatiellä tai oikeastaan mitään muutakaan. On tilaa olla oma itsensä ja kehittää mielikuvitustaan ja luovuuttaan.

Ehkä juuri siinä ovatkin avaimet menestykseen ja hyvään elämään. Ja tulinhan minäkin takaisin kun päällimmäinen ”tänne perukoille en kyllä ikinä palaa” -uho pääsi haihtumaan.