Metsä on jäänyt kirjoittelussani vähän takavasemmalle, vaikka se pääosin sijaitseekin etuvasemmalla kun rappusilta katsellaan.

Olen kuitenkin viettänyt siellä aika runsaasti aikaani tänäkin syksynä. Aina kun muulta tekemiseltä ennättää. Taimikkoa on sen verran, että siellä ei työ lopu kesken.

Vaikka lähimetsä, tai osa siitä, näyttäytyykin tällä hetkellä lähinnä loputtomana raivaussahatyömaana, on metsä merkinnyt minulle monia muitakin asioita.

Lapsena lähimetsä oli loputon aarreaitta ja seikkailupaikka. Saanen kiittää vilkkaasta mielikuvituksestani ja luovuudestani paljolti sitä, että lapsena sai vapaasti rakentaa majoja, etsiä lähimetsistä vanhoja raunioita ja eläinten raatoja, soutaa lähisaareen leikkimään haaksirikkoista ja muutenkin touhuta kaikkea sellaista, mikä nykykäsityksen mukaan on sekä hengenvaarallista että osoittaa vanhemmilta sanoinkuvaamatonta välinpitämättömyyttä.

Suurkiitos vanhemmilleni, että turhista ei nipotettu eikä liikaa vahdittu. Perusturvallisuuteen kuului se, että kerrottiin, minnepäin mennään ja huudettiin lujaa, jos tuli hätä. Kantapään kautta oli hyvä oppia: niin pienestä eksymisestä selviytyminen kuin sekin, että itsetehdylläkin jousipyssyllä voi satuttaa pikkusiskoa…

Lukioaikana metsä oli pääosin urheilupaikka: Suunnistusta, mäkivetoja, pitkiä iltalenkkejä. Omat metsät eivät tietenkään tähän riittäneet, mutta metsiä ylipäänsä tuli arvioitua lähinnä niiden soveltuvuudella vauhdikkaaseen etenemiseen. Silloin en vielä osannut hahmottaa hyvän metsänhoidon yhteyttä tähän ja maanomistajien kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä onnistuneen suunnistustapahtuman järjestelyissä. Metsät olivat itsestäänselvyys.

Myöhäisteini-iässä, lähinnä opiskelujeni myötä, koin punaviherherätyksen. Muistan käyneeni isäni kanssa sangen vauhdikkaita keskusteluja teemalla ”Onko meillä oikeutta omistaa ja käyttää luontoa”. Tästä isäni muistaa kyllä aina muistuttaa, kun mainitsen jotain puukaupoista. No, jos ihminen ei ole nuorena kommunisti ja vanhana porvari, se ei ole ymmärtänyt elämästä mitään, sanoo kansanviisauskin.

Joitain vuosia sitten, ennen kuin vielä edes ajattelin omistavani nuo kuusikot joskus, metsät näyttäytyivät enemmän sienestys- ja marjastusmaina, ajoittain myös jänistenmetsästysmaina. Hymähdellen ja toisella korvalla kuuntelin vanhempieni vaahtoamista siitä, kuinka kaikenmaailman kaupunkilaiset tunkevat autoineen kuivurille asti ja vievät meidän kanttarellit/puolukat milloin mitkäkin. Riittäähän noita nyt useammallekin suulle, ajattelin.

Ja nyt huomaan miettiväni, toimisiko ”Vesakkomyrkytyksiä suoritettu koko metsäalueella, hengenvaara” -tyyppinen kyltitys tienvarsilla riittävänä pelotteena kaikenmaailman marjanvarastajille. Ja kyseenalaistavani vahvasti meilläpäin sovelletun jokamiehenoikeustyypin, jossa pihapiiri mielletään aika suppeana ja ”yksityistie, ajoneuvolla ajo kielletty” -kyltti ei koske juuri ketään…